Tammikuun monet lehtiartikkelit innoittivat avaamaan systeemistä näkökulmaa työnteosta ja vapaa-ajastakin aiheutuvaan stressaantumiseen ja uupumiseen. Helsingin Sanomissa, Talouselämässä ja Yhteishyvässä olleet artikkelit ”Työhullun varjossa (HS)”, ”Käykö työkaverisi kierroksilla? Näin tunnistat vaaran merkit aivoja tuhoavasta stressistä, johon pitää puuttua (HS)”, ”Uupumus on kollektiivinen ongelma (Talouselämä) ja ”Kiire piinaa (Yhteishyvä) kertoivat monipuolisesti mm. puolison työnarkomaniasta, hitaasti itävästä työuupumuksesta, mahdollisuudesta palautua kunnolla, kiireestä statussymbolina ja ”työn sankari” – käsitysten muuttumisesta.
Aika päätöntä menoa nykyinen työnteko tuntuu olevan. Riittämättömyyden ja hallitsemattomuuden tunteet ovat yleisiä isosta työmäärästä, jatkuvista ja yhä nopeammin tulevista muutoksista ja työn huonosta organisoinnista johtuen. Työyhteisöissä myös saatetaan tehdä päätöksiä yhteen suuntaan ja seuraavassa kuussa niitä muutetaan ja sännätäänkin toiseen suuntaan.
Mitä jos tarkasteltaisiinkin tätä asiaa systeemisestä näkökulmasta ja yritettäisiin löytää työhulluudelle, stressaantumiselle ja uupumukselle juurisyitä.
Ylenmääräisessä työnteossa kyse voi olla tiedostamattomista malleista, joita olemme perineet aiemmilta sukupolvilta. Saatamme henkilöinä tai osastoina hoitaa toisen tehtäviä tai kantaa vastuuta toisen puolesta. Tämän on usein saanut aikaan ajatus tai tunne, ettei toinen ole riittävän vahva tekemään sitä itse. ”Teen sen puolestasi, silloin se on sinulle helpompaa”. Voimakas suorittamisen kulttuuri on siirtynyt meihin myös mahdollisesti vanhempiemme ja isovanhempiemme lauseissa: ”Ei luoja laiskoja elätä” tai ”Laiska töitänsä luettelee”. Saatoimme saada paljon enemmän hyväksyntää suorittamisesta kuin vain omana itsenämme olemisesta.
Ihmiset, jotka helposti alkavat suorittamaan muidenkin vastuulla olevia töitä, ovat usein tiedostamattomasti sidoksissa yhteen tai useampaan sukunsa henkilöön, jotka eivät olleet kykeneväisiä täyttämään tehtäväänsä tai ’tekemään sitä, mikä olisi pitänyt tehdä’. Tiedostamattaan jälkeläiset yrittävät tehdä, mitä joku aiemmassa sukupolvessa ei pystynyt tekemään. Ja se kääntyy nykyisyyteen tee, tee, tee, ota töitä toisilta, vastaa jostakin, joka ei kuulu sinulle jne. Jos otat muiden töitä, et koskaan tiedä, milloin olet valmis ja milloin voit levätä.
Tämä käyttäytymisen malli voi olla hyvin huomaamaton ja näkymätön. Hyvänä puolenaan malli luo ihmisiä ja ryhmiä, jotka ovat erittäin vastuuntuntoisia ja varmistavat, että työ on tehty. Tämä toimii lyhyellä tähtäimellä erinomaisesti ja monet henkilöt pystyvät toimimaan näin vuosikausiakin, mutta pidemmän päälle tässä on ansa. Malli on yksi tie burnoutiin. Keho vain lakkaa toimimasta jonain päivänä.
Systeemisesti kyse voi olla myös tiedostamattomista lupauksista jollekin. On usein vaikeampi katsoa toisen kärsimistä, kuin kärsiä itse. Joskus, kun näemme jonkun kärsivän, teemme tiedostamatta nopeasti lupauksen ”Jos on minusta kiinni, tätä ei tapahdu enää muille”. Ja lupaus vaikuttaa elämäämme merkittävästi.
Lupauksella on sinut sen sijaan, että sinulla olisi lupaus. Usein tämä lupaus on käynnistävä voima suorittamiseen ja saamaan aikaan paljon elämässä. Ja tälläkin on hyvä puolensa. Hyvältä tuntuu, kun olemme saaneet jotain valmiiksi ja vielä parempi, kun olemme saaneet paljon valmiiksi. Yksilötasolla juurisyinä liialliseen suorittamiseen voi olla se, että isoäiti ei sairauden vuoksi kyennyt hoitamaan kotitilaa tai isoisän uuvutti sota.
Mielessämme voimme kysyä, kuinka paljon meidän tavassamme tehdä työtä vaikuttavat vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemat sotakorvausten maksut, metsätöiden raskaus tai peltojen raivaus ”suo, kuokka ja Jussi”- mentaliteetilla sekä jälleenrakentaminen sotien jälkeen? Yhteiskunnallisella tasolla juurisyitä on helppo löytää työnarkomaniaan ja sitä kautta myös uupumiseen.
Kova suorittamaan ja aikaansaamaan olen minäkin aina ollut. Viime vuosien aikana turha suorittaminen on jäänyt, vaikka edelleen syyllisyys hiipii mieleen, kun ei koko ajan touhota. Oman rytmin ja kehon kuuntelu ovat opettaneet lepäämään ja pitämään tuumaustaukoja. Ja kuin ihmeen kummasta usein näiden jälkeen mieli ryöpsähtelee uusia ideoita ja jälkeä syntyy luontevasti ilman pakkopuristusta.